Sählä

Olin ajatellut kirjoittavani jo eilen. Kivan postauksen hauskasta vapusta ja alkavasta uudesta viikosta. Päivä ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut ja olin sen seurauksena niin huonolla tuulella, etten halunnut kirjoitaa yhtään mitään.

No mitä sitten oikein tapahtui? Vapun jälkeen koti oli ihan järkyttävässä kunnossa. Serpentiinejä, ilmapalloja, ihan liikaa pyykkiä ja kaiken huippuna pihalla vappuaaton vesisodan jäljet. Ajattelin että siivoan ensin ja sen jälkeen teen koneella töitä. Kun olen nopea, ehdimme hyvin Tuomaksen tyttöjen muskarin kevätnäytökseen.

 

 

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes olin kerännyt vesi-ilmapallojen rippeet pihalta ja tulin takaisin sisälle. Tajusin unohtaneeni sakset parvekkeelle ja ajattelin että haen ne sieltä samantien. Kaksi askelta ulko-ovelta saksia kohti ja ovi selkäni takana pamahtaa kiinni.

Seison rappusilla sakset kädessäni, ilman sukkia ja kenkiä, ilman kotiavainta. Muistin heti siinä kohtaa, etten koskaan muistanut palauttaa kerran ottamaani vara-avainta takaisin paikoilleen, joten en pääsisi sisään mitenkään. Molemmat ovet olivat lukossa, puhelin lojui keittiön pöydällä ja tosiaan ne sukat ja kengät, ne puuttuivat.

Hipsuttelin takapihalle ja totesin, että ei kai tässä auta muu kuin odotella että Tuomas alkaa ihmettelemään miksi ei saa minua kiinni ja tulee tsekkaamaan missä olen. Onneksi olimme muutama viikko sitten ostaneet terassille sohvaryhmän, joten asettelin pehmusteet paikoilleen ja kävin siihen selälleni makailemaan kasvot kohti aurinkoa. Olisi ollut lämmin JOS ei olisi tuullut. Tai ei olisi ollut niin pilvistä.

Aika äkkiä tuli kylmä ilman sukkia. Sitten tuli vessahätä. Välillä nauratti, kun mietin mikä Tuomaksen reaktio on, kun hän kuulee mitä on tapahtunut. Toisaalta taas välillä melkein itketti, kun olin niin vihainen itselleni, että miten voin olla niin sählä.

Makailin sohvalla umpijäässä ja katselin kun oravat kiipeilivät yläpuolella olevassa puussa. Niitä olisi ollut kiva katsella, jos ei olisi kiukuttanut niin paljon. Toisaalta yritin ajatella positiivisesti, että jos sama olisi käynyt viikko sitten, niin makaisin nyt räntäsateessa. Ja että onneksi puin hupparin päälleni juuri hetkeä aiemmin, sillä muuten päälläni olisi vain hihaton toppi.

Linnut lauloivat ja minä mietin että mitähän naapurit ajattelevat, jos näkevät minut makaamassa sikiöasennossa ilman sukkia pihalla tuntikausia. Aina kun kuulin auton ajavan pihaan ja kuulin oven pamahtavan, pomppasin pystyyn ja kipitin aidalle toiveikkaana kurkkaamaan josko se olisi Tuomas. Se oli aina joku naapureista. Lopulta en enää jaksanut noteerata ääniä, vaan kyhjötin kylmissäni sohvalla.

Kolmen tunnin kuluttua Tuomas oikeasti ajoi pihaan. Koska olin jo epäluuloinen, niin en edes noussut heti, vaan hän ehti mennä sisälle  ennen kuin minä juoksin etupihalle. Pimpotin ovikelloa taukoamatta kunnes ovi avautui ja hyppäsin kyyneleet silmissä Tuomaksen kaulaan. Hytisin ja itkin miten olen palellut yksin ulkona puoli päivää -ja ilman sukkia!

Eilen ei todellakaan naurattanut, mutta tänään pieni ylidramatisointini jo vähän hymyilyttää. Ehdimme kyllä muskarin juhliin, mutta koko päivä meni ihan pieleen ulkona kököttämisen takia ja olin kyllä ihan hemmetin huonolla tuulella koko loppuillan. Oikeasti, voiko kukaan muu olla näin sählä?

Mieltä lämmittää kuitenkin edelleen vappuaaton vesisodan voitto. Joukkuejako oli reilu, lapset vastaan aikuiset. Istuimme kahdestaan kylpyhuoneen lattialla täyttämässä ilmapalloja, kun Tuomas sanoi minulle ”Et sitten ala säälimään lapsia, he eivät taatusti sääli sinua”.

 

 

Meillä oli paljon enemmän palloja kuin lapsilla, jotka hekin sitkeästi täyttivät omat pomminsa. Pihalla jaoimme tukikohdat, lapsille takapiha ja aikuisille etupiha. Kaikille oli oma vesipyssy, täyttöpiste omassa tukikohdassa sekä ilmapallovarastot. Sodan alkaessa pidin mielessäni Tuomaksen sanat.

Armoa ei annettu. Kun Tuomas julisti sodan päättyneeksi, lasten ensimmäiset sanat olivat ”Ei vielä”. Oli siis toisin sanoen aika hauskaa ja kaikki sotivat ihan täysillä. Kukaan ei pelännyt kastumista ja sen kyllä huomasi myöhemmin. Vaatteet sai kantaa saunaan kuivumaan ja ne olivat vielä seuraavanakin päivänä ihan märkiä.

Koska Tuomaksen perinteisiin kuuluu heittää talviturkki vappuna, niin sodan loputtua hyppäsimme autoon ja ajoimme läheiselle uimapaikalle. Kolme hulluinta kävi uimassa ja minä seisoskelin untuvatakissa rannalla. Ei mitään järkeä.

 

 

Muuten vappu meni aika lepposissa merkeissä, paistoimme munkkeja ja lihapiirakoita, siskoni kävi kylässä ja Tuomaksen vanhimmalla pojalla oli futispeli. Tytöt puhaltelivat ilmapalloja ja koristelivat talon sekä pihan.

 

 

Vappupäivänä lapset lähtivät toiseen kotiin ja Tuomas vei minut brunssille. Päätimme hyödyntää julkisia, jotta kummankaan ei tarvitsisi ajaa. Kävellessämme pysäkille mietin ääneen, että pitäisikö hakea automaatilta käteistä, jos bussissa ei käy kortti. Tuomas totesi, että kai nyt kortti käy nykyään missä vaan. Astuimme sisään bussiin, jolloin kuljettaja ilmoitti meille, että täällä käy vain kylmä käteinen. Tuomas mussutti jotain nykyajasta ja minä raahasin hänet takaisin kadulle. Kävelimme tien toiselle puolelle ja hyppäsimme taksiin.

 

 

Oli ihanaa olla ihan vaan kahdestaan. Brunssi oli kiva, skumppa hyvää ja seura parasta. Istuimme ravintolassa kunnes brunssi loppui, jonka jälkeen lähdimme kävelemään pitkin kosken vartta. Tuomas oli ottanut mukaan repun, johon hän oli pakannut kaksi lasia ja kaksi kuoharia. Minä en olisi tajunnut, joten on ihanaa että hän tekee tuollaisia asioita. Jäimme istumaan kosken rantaan auringonpaisteeseen ja taisimme olla siinä useamman tunnin. Edelleen jaksaisin istua varmaan päiväkausia siinä sylissä ja vaan olla ja jutella.

 

 

Illalla tuli sen verran viileää, että oli pakko jatkaa matkaa ja päätimme vielä käydä keskustassa -koska voimme. Olimme aiemmalla taksimatkalla pysähtyneet automaatilla, joten nyt oli bussirahaa. Hyppäsimme bussiin ja nauroimme miten tuntuu ihan siltä, kuin olisi ulkomailla. Olemme molemmat matkustaneet paikallisbussilla viimeksi varmaan yli kymmenen vuotta sitten.

Keskustassa kävimme vielä lasillisella, jonka jälkeen suuntasimme bussilla kotiin. Söimme viimeiset vappuherkut, sillä sen munkki/lihis/nakki/perunasalaatti jajaja määrän jälkeen olimme päättäneet skarpata heti tiistaina. Uusi elämä, kuten Tuomas sen hienosti ilmaisi. (Kestää ehkä juuri viikonloppuun asti.)

 

 

 

Munkeista tuli muuten ihania! Se rasvassa paistaminen aina vähän pelottaa minua, mutta koska nyt linjasto oli järjestetty niin, että Tuomas paistoi ja minä sokeroin, niin en saanut mitään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Muistatko kun kerroin, että teen myös mini lihapiirakoita? Niistä ei tullut minejä, vaan ihan oikean lihapiirakan kokoisia.

 

 

Otin Tuomaksen apumieheksi täyttämään piirakoita ja sen kyllä huomasi lopputuloksesta. Lapset kävivät vuorotellen naureskelemassa Tuomaksen muotopuolille, koska pöydällä olevista piirakoista kuulemma tosiaan huomasi kumpi oli tehnyt kummat. Nyt tässä on sitten pari päivää syöty kanaa ja salaattia ja haikailtu vappuherkkujen perään.

 

Aurinkoista keskiviikkoa,

 

♥ Niina

Niina

Niina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *