Äitienpäivä

Olisin halunnut kirjoittaa äitienpäivästä jo heti sunnuntaina ja toisaalta taas halusin nauttia siitä täysillä ihan viimeiseen asti ja pysyä pois koneen edestä. Valitsin jälkimmäisen.

 

 

 

Äitienpäivää osasi tänä vuonna arvostaa enemmän kuin aiemmin. Enää ei ole itsestäänselvyys, että voi peitellä lapsensa iltaisin sänkyyn ja silittää poskea. Että voi syödä saman pöydän ääressä tai olla paikalla lohduttamassa kun elämä murjoo. Joka toinen viikko se kaikki on poissa. Yhteisistä hetkistä on oppinut ottamaan kaiken irti. Kun lapset ovat luonani, olemme lähes 24/7 yhdessä pakollisia menoja lukuunottamatta. En sovi niille viikoille iltamenoja, en raaski lähteä salille. Jos jotain tehdään, haluan että se tehdään yhdessä.

 

 

En osannut odottaa äitienpäivältä mitään. Tiesin että lapset ovat tehneet koulussa/eskarissa ja päiväkodissa jotain lahjoja ja arvasin että Tuomas loihtii lasten kanssa varmasti aamupalaa. Lauantaina minut jätettiin yksin kotiin , kun he lähtivät kävellen ”hoitamaan asioita”. Sain tuliaisiksi kaksi possoa torilta ja valkovuokkoja.

Sunnuntaina heräsin ensimmäisen kerran ääniin yläkerrasta joskus seitsemän jälkeen. Seuraavaksi katsoin kelloa yhdeksältä, kun kuulin keittiöstä sauvasekoittimen surinaa. Makailin sängyssä, torkahtelin ja odotin. Vähän ennen yhtätoista ovi viimein avattiin ja sain sängyn täyteen paketteja, kukkia ja erilaisia tarjottimia. Urho työnsi croissant-kulhoa eteeni ja Ronja esitteli sydämenmuotoisia vesimeloninpaloja, joista yksi on kuulemma erilainen, puuttuva palanen, ihan kuin se Robinin biisi.

 

 

Tuomas nosti käteeni lasin kuohuviiniä ja Urho vaati että avaisin ensin hänen tekemänsä lahjan. Lahjoja oli ihan kamalan monta, sillä Tuomaskin oli vähän innostunut äitienpäivästä. Tytöt kertoivat että he olivat paketoineet Tuomaksen ostamat lahjat ja arvelivat että pitäisin niistä varmasti.

Urhon lahjapussista löytyi itsetehty rannekoru ja kaksi korttia. Toinen oli se ihana, jossa lapsi saa itse kertoa adjektiivein ja lausein äidistään. Ensimmäisenä lauseena luki: ”Äiti sanoo minulle usein, että olen ihana”. On totta että sanon niin monta kertaa päivässä ja tuntuu hyvältä, että se on jäänyt päällimmäiseksi pienen pojan mieleen. Että hän tietää olevansa minun mielestäni ihana.

 

 

Sofia oli tehnyt kortteja ja erilaisia piirustuksia meistä kahdesta sekä lahjakortin, jolla saa minkäs muun kuin hienon piirustuksen lahjaksi. Ronjalta taas sain kortin sekä lämmitettävän kauratyynyn, jonka hän oli itse ommellut ja kirjaillut koulussa. Se on vaaleanpunaista vohvelikangasta ja siinä lukee äiti. Lisäksi tytöt kertoivat auttaneensa Tuomasta aamiaisen teossa, jotta aamupala olisi paras ikinä.

Sain myös jättikortin, jonka kaikki kahdeksan olivat tehneet yhdessä. Jokainen oli piirtänyt jotain ja kirjoittanut nimensä kortin takapuolelle. Oli paistinpannua, kukkaa ja sydäntä ja monta lapsen kuvaa. Näin myös Tuomaksen lapset olivat mukana minun äitienpäivässäni.

 

 

No entäs Tuomas, jollavähän lähti taas käsistä? Sain lempikukkiani liljoja, ihanat collarit ja kengät sekä uuden muumimukin. Ihan ihan liikaa siis. Sain myös paketin, josta tytöt sanoivat että se on lahjoista paras. Se oli pieni Arabian rasia, jonka sisällä oli jotain. Avasin kannen ja näin että siellä oli Tuomaksen kaulakoru. Kesti hetken että ymmärsin miksi se oli siellä.

Se on ketju, jossa roikkuu laatta mihin on kaiverrettu Tuomaksen lasten nimet. Laatan toinen puoli on tyhjä. Etenkin Ronja on syksystä asti kysynyt, että koska myös heidän nimensä kaiverretaan samaan laattaan ja Tuomas on aina vastannut, että kyllä ne vielä kaiverretaan. Äitienpäivänä laatan toinen puoli ei ollut enää tyhjä, vaan sinne oli kaiverrettu kolme nimeä. Ne minulle kaikkein rakkaimmat. Ei ehkä tarvitse sanoa, etten olisi tarvinnut yhtään mitään muuta lahjaa kuin sen. Sen että toinen osoittaa teoillaan, miten ei ole teitä ja meitä, on vaan meitä.

 

 

Lahjojen avaamisen jälkeen lapset hoputtivat minua keittiöön, koska siellä odottaisi kuulemma yllätys. Ja sitä se tosiaan oli. Olin ajatellut että sänkyyn kannettu aamiainen oli se äitienpäivän aamiainen, mutta keittiössä minua vastassa oli kokonainen brunssi. Juustoja, hedelmiä, marjoja, kasviksia, kaiken maailman sämpylöitä ja bageleita, litratolkulla erilaisia mehuja. Ja kakku! En enää ihmetellyt miksi heillä kesti niin kauan tulla herättämään minut. Ruokaa oli niin paljon, että siitä olisi riittänyt armeijalle.

Istuin pöydän päähän ja Tuomas alkoi paistaa munakasta. Hän ei koskaan paista munakasta. Lapset kertoivat että he olivat yhdessä tehneet aamulla minulle kakun. Huomasin tiskipöydällä uuden sydämenmuotoisen kakkumuotin, joka näköjään oli käyty ostamassa juuri tätä kakkua varten. Ihan järjetön vaivannäkö ja totaalisesti epämukavuusalueella, sillä Tuomas ei varsinaisesti ole mikään kakkumaakari. Tuomas sanoi että lapset olivat olleet koko aamun hienosti apuna keittiössä ja suurin osa pöydän tarjoiluista oli tyttöjen aikaansaannoksia. Brunssissakin olisi ollut lahjaa ihan tarpeeksi, olin jotenkin ihan ihmeissäni kaikesta mitä he olivat tehneet.

 

 

Syömisen jälkeen lähdimme yhdessä ulkoilemaan, sillä kerrankin sää oli ihanan lämmin. Olimme Katariinanniemessä monta tuntia, jonka jälkeen lähdimme kylään minun vanhemmilleni juhlimaan omaa äitiäni.

 

 

Olen oppinut vasta aikuisena arvostamaan äitiäni niin, kuin äitiä kuuluu arvostaa. Olen myös ymmärtänyt sen, miten suvun naiset  ja heidän tarinansa nivoutuvat lopulta jollakin tavalla yhteen. Pienenä olin ihan selkeästi aina isin tyttö ja turvauduin huolissani isääni. Olen ymmärtänyt äitini tärkeyden oikeastaan vasta tultuani itse äidiksi. Oikeastaan vasta silloin voi täysin ymmärtää ne kaikki tunteet, jotka vain äiti voi tuntea.

 

 

Olen viimein tajunnut miten paljon olen aina merkinyt äidilleni ja tavallaan katunut sitä, että olen aiemmin ajatuksissani jättänyt hänet isäni varjoon. Niissä kaikista vaikeimmissa elämäni tilanteissa äiti on ollut se, joka on ollut puolellani ja puolustanut minua, olipa asia kuinka kiperä tahansa.

 

 

Olen omista lapsistani siitäkin syystä onnellinen, että he opettavat minulle jatkuvasti asioita itsestäni. Se on kai sitä ihmisenä kasvamista. Siihen sekoittuu myös oppeja omalta äidiltäni, sekä isäni äidiltä ja äsken pois menneeltä mammaltani. Sain vasta jälkeenpäin kuulla, että mamma puhui minusta usein muille hyvää ja kehui miten ylpeä on siitä, minkälainen tyttö minusta on tullut. Mamma oli sitä ikäluokkaa, joka ei sanonut sellaisia asioita suoraan, joten en koskaan kuullut niitä häneltä itse. Haluan uskoa että minussa virtaa sitä jotain savolaista iloisuutta ja hullua elämänasennetta, jota oli mammassakin ja toivon että osaan säilyttää sen mukanani koko elämäni.

 

♥ Niina

Niina

Niina

2 Comments

  1. Täällä mie taas vuodatan kyyneliä mutta en surusta vaan ihan rakkaudesta, siitä miten tämä sinun kirjoitus tuntui sydämessä asti ❤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *